Sademetsä pihassani

Mantsurian jalopähkinä kasvaa kohti Tampereen taivasta.

Onpa ollut vaihtelevat säät kesän alussa. On ollut sadetta, paljon sadetta ja välillä vähemmän sadetta. Tässä pihaviljelijäraukka vääntelee käsiään: miksei vesimelooni kasva, miksei tomaatti jo kuki ja miksi heinä peittää kukkapenkin? Mutta varsinkin villit ja puolivillit kasvit ovat sopeutuneet viileään ja märkäänkin Suomen kesään. Puutarhakasveista sipulit ovat mahtikasvussa, samoin parsan varret ja yrtit. Ei siis mitään katastrofia ole tapahtunut.

Pihani puissa on mahtavat vuosikasvut. Kuusen kerkät suorastaan taipuvat pituutensa vuoksi. Mantsurian jalopähkinä varjostaa kohta suurella lehvästöllään pihan keskiosaa ja siinä kasvavia pensaita. Valkoisen syreenin jouduin poistamaan jo keväällä: se näivettyi ja kuihtui pois. Lumipalloheisi kukkii kuitenkin edelleen komeasti jalopähkinän kainalossa.

Mehiäiset suosivat vuorikaunokkia.

Nyt kun hoitelen mehiläisiä, pohdin kukkia ja kasveja mehiläisten kannalta. Vuorikaunokki, hedelmäpuut, mäkimeirami, syreeni, voikukka, vadelma ja valkoapila näyttävät olevan mehiläisten TOP 10 -listan kärjessä.

Muutaman päivän lämmin jakso sai mehiläiset ahertamaan meden keruussa. Sen huomasi jo muutaman päivän jälkeen pesän kerroslaatikoiden painosta.

Kuumina päivinä mehiläiseni ovat keränneet ahkerasti mettä.

Pesiä ei tienkään tarvitse eikä kannata käydä ronkkimassa liian usein. Mehiläisille pitää antaa työrauha. Mutta uusien tilanteiden vuoksi kävin tarkistamassa pesien tilanteen. Huom. pesien.



Minua kokeneempien mehiläistarhaajien mukaan kolme vuotta vanha emo alkaa olla jo hedelmällisen aikansa ehtoopuolella. Ostin keväällä pesän ja sen emo on parivuotias. Ensi vuonna se olisi jo eläkeläinen. Niinpä tein vanhalle rouvalle eläkekodin eli jaokkeen, joten minulla on nyt yllättäen kaksi pesätornia. Vanha pesä saa kasvattaa uuden kuningattaren, joka jaksaa munia uusia työläisiä pesään. Tai voi se uusi emo hävitä taivaan tuuliinkin parveilun aikana. Mistä nämä osaa etukäteen arvata.

Vanha emo saa tehdä töitä uudessa boksissaan ilman vallankaappauksen uhkaa.

Punaisella merkitty emo on vielä vikkelä eukko.

Mielelläni olisin opetellut ensin yhden kesän ilman tämänkaltaisia pohdintoja, että mistä sen emon ottaa milloin. Mutta näitä päätöksen paikkoja tulee enemmän ja vähemmän koko ajan.

Ja koko ajan oppii lisää. Tällä viikolla olen oppinut sen ettei verkkohattu päässä pidä sylkäistä.

Kaikki kasvaa - ainakin vähän

Puna-ailakki on levinnyt perennojen joukkoon.

Kesäkuun säät ovat olleet aika vaihetelevia: sadetta, tuulta, muutama lämmin aurinkopäivä. Ruokakasavit ovat hitaahkosti kasvussa. Mutta villit ja puolivillit reuhottavat kyllä komeasti kukassa. Kaikki kukkii ehkä hieman myöhässä mutta viileiden säiden vuoksi pitkään ja hartaasti.

Ihana syreenin tuoksu leijaillee aamuisin ja iltaisin pihalla.

Syreenit ovat nyt parhaimmillaan, puna-ailakit, kielot, kullerot ja metsäkurjenpolvet. Pitkästä aikaa puistoatsaleani hehkuu pinkkinä väriläiskänä männyn juurella. Suojasin sen huolellisesti kanaverkolla talven ajaksi ja poistin verkon vasta toukokuussa. Rusakot tuppaavat maistelemaan atsaleankin nuppuja, jos ne ovat paljaaltaan hankien keskellä.

Puistoatsaleaa eivät rusakot rusikoineet viime talvena.

Mehiläishoito on äärettömän mielenkiintoista. Pitää oikein ajatella ja miettiä, mitä seuraavaksi teen. Pähkäilyn aiheita nykyisin: onko niillä tarpeeksi tilaa, ei kai ne lähde litomaan pesästä muille maille, esimerksiksi naapurin pihakoivuun (tätä sanotaan parveiluksi), onkohan niillä liian kylmä, pitääkö niistä rapsuttaa villirakenteet pois, mitä teen kuhnurikennoilla (joita poistetaan säännöllisesti), pitääkö hankkia jo lisää rakennettavia kehiä, savutanko vaiko en, joko on mennyt viikko viime käynnistä? Hunajaa saa vasta elokuun alkupuolella, kun mehiläisyhdyskuntani on sen valmistanut.

Hmm, jaa, mitäs täällä on tehty?

Villiä menoa sydänkeväässä

Kesäkurpitsalla on oma lava. Toisessa kasvaa salviaa, kynteliä ja venäläistä rakuunaa.

Vilkas on toukokuu. Onneksi on ollut melko viileätä välillä, etteivät kaikki kasvit ole räjähtäneet kerralla kasvuun. Hitaampikin pihamyllääjä on pysynyt kevään perässä.

Hurjistuinko ja kasvatinko liikaa kaikkea? Kyllä joo. Ylimääräisiä tomaatin ja vesimelonin (!) taimia on vielä vaikka lampaat söis. No, lampaat eivät syö. Eivät edes vuohenputkea. Itse se täytyy syödä tai repiä kasvatettujen kasvien väleistä.

Villivihannesinnostus leviää todella villinä. Kohta jää vain musta multa villiruokaa mässyttävien  retkueiden jäljiltä. Minäkin syön horsmat, vuohenputket, poimulehdet, nokkosista puhumattakaan. Väinönputkesta kehittelen herkullisia ruokia: hillokkeita, kalan sisään lehtimuhennosta ja liköörin maustajaa. Tosin olen kasvattanut Väinöni ihan itse. Joten se on kesytettyä Väinöä eikä villiä.

Kesytetystä väinönputkesta, raparperista ja saksankirvelistä tulee aromikas hilloke sitruunahyytelön päälle.

Sitten ovat nämä minun elukkani. Koirat tietysti kaikessa apuna. Linnunpöntöissä pesivät kirjosieppo, sinitiainen ja varpunen. Männyssä taitaa olla räksänpesä. Työkaluvajassa asuu punarinta kaikkien vaarallisten teräaseiden keskellä.

Punarinnan poikaset ovat kuoriutuneet sahan ja sirppien varjossa.

Sitten vielä nämä mehipörisijät. Voikukka helottaa ja mehiläiset kantavat pussihousut pulleina siitepölyä kennoihin ja toukille. Ronkin liikaakin kait heidän asumustaan alkuinnostuneena. Tein hoitotöitä tänään: poistin kuhnurikehästä palasen pois ja nipistin kaksi emokennoa sekä lisäsin yhden kerroksen peään. Olen ylpeä itsestäni. Kuningatartani en nähnyt, vaikka tarkistin jokaisen kennokakun. Missä on emoseni?

Tämä on alempi kerros kaksikerroksisesta mehiläispesästä. Humina käy.

Uusia kotieläimiä

Ikioma mehiläiseni aloitti työt.

  
Keväällähän pitäisi alkaa hölkätä tai laihduttaa. Minä aloin hoitaa mehiläisiä. Kyllä siinäkin saa aikaa ja rahaa kulumaan, kuten muissakin harrasteissa.

Aurinko vilkastutti pesän heti.

Eilen illalla hain pesän Vesilahdelta Mesimestarilta. Kolean sään vuoksi öttiäiset olivat hiljaa ja vaisuja vielä aamullakin. Yksi pöpperöinen hortoili oviaukosta ulos ja vieri maahan. Toinen kävi vain kurkkimassa aukosta eikä kukaan ollut moksiskaan liikkumisestani pesän ympärillä. Hätäilin jo, että mehiläiseni ovat paleltuneet, litistyneet tai kuolleet nälkään heti ensimmäisenä yönä.

Kun aurinko alkoi paistaa ja lämpötila kohosi huikeaan 10 asteeseen, mehiläisyhdyskunta heräsi pörräämään. Työn sankarit säntäsivät punaherukkapensaaseen ja niihin muutamiin voikukkiin, jotka ovat juuri avanneet keltaiset mykerönsä. Ehkä ne kävivät muutaman kilometrin päässäkin, koska aurinkoisia säitä on ollut tosi vähän.

Minä puuhasin yrtti-istutusten kanssa koirat seurassani, ja lentävät kotieläimeni aloittivat tärkeän siitepölyn keräämisen uusia mehiläisvauvoja varten. 

Kohta aukeavat hedelmäpuiden kukat. Niistä kannetaan sitten hunajan alkuainetta, mettä, pesään. Nyt on hyvä syy olla leikkaamatta voikukkia, horsmia, vuohenputkia pihalta: mehiläiset tarvitsevat niiden kukkia.

Onnellisia parsoja - kohta

Tarkkasilmäinen huomaa parsanverson.

Vuonna 2013 alkanut Suuri Parsaoperaatio alkaa tuottaa tulosta. Olen kyykistellyt monta viikkoa parsamaan vieressä ja tähyillyt silmät sirrillään joko versoja näkyy siellä, missä viime syksynä oli varsia. Vihdoin kevätsateiden jälkeen, eilen tai toissapäivänä: tuolla ja tuolla pungertaa pintaan parsan nuppu.

Ne ovat jokainen odotettuja, kaivattuja ja siten onnellisia parsoja. Mamin pikku pötkylät. Tulkaa tänne, niin minä syön teidät suuhuni.

Punertavat parsan alut ovat pikkusormeni paksuisia. Ehkä niitä ei kannattaisi vielä tänä vuonna ottaa syötäväksi. Mutta kun haluan maistaa niitä, niin otan muutaman, sitten kun ne ovat vihertyneet. Pidän vihreistä parsoista enemmän kuin valkoisista.

Parsan verso vihertyy, kun se saa olla valoisassa auringonpaisteessa.

Liian pientä tai liian suurta

Raparperit punnertavat maanpinnalle.

Silppuri laulaa taas.

Puutarhapuuhastelu on täydessä vauhdissa nyt toukokuussa.
Kaikki kasvit ovat valmiina kasvuharppaukseen heti, kun lämpö ja kosteus ovat sopivat. Mutta äskeinen viileä jakso pitää syötävät kasvit vielä kovin pieninä.

Raparperit ovat juuri ja juuri maan pinnalla. Nokkosia voi napsia kourallisen sieltä täältä. Hiirenkorvista puissa ei ole vielä tietoakaan.

Toiset kasvit taas ovat liian suureksi kasvaneita. On puiden ja pensaiden harvennuksen aika. Hedelmäpuista karsitaan taas oksia ja  vesiversopiiskoja. Mistä niitä aina riittääkin?

Liian suuriksi kasvaneet vaahterat saivat lähteä. Harmi, etten huomannut valuttaa niistä mahlaa ensin pois. Olisin saanut omien puiden vaahterasiirappia.

Keväisen ryskämisen jälkeen ei risujakaan heitetä pois. Eikä ainakaan tungeta roskikseen. Paksuimmat oksat kelpaavat polttopuiksi.

Omenapuun oksia jätän aina savustuslastuiksi tai tikuiksi. Teen kesällä maailman parasta savukalaa, vaikka sen itse sanonkin. On sitä sanoneet muutkin.

Hakettajalla saan silputtua isot määrät oksia monikäyttöiseksi hakkeeksi, jota käytän kompostoriin jätteen joukkoon seosaineeksi ja pensaiden juurille.

Tämä tässä oli vaahtera.

Salvia, basilika ja persilja poseeraavat aamuauringossa

Yrtit yllättivät nopealla itämisellä. Oikea kuun asento?

Kohta alkavat ikkunalaudat olla täynnä viljelyksiä. Nyt itävät persilja, basilikat, ruohosipuli ja salvia. Viikonloppuna kylvän tomaatit ja chilit, kirvelin, rakuunan ja rosmariinin. Sitten vuorossa ovat kesäkurpitsat, herneet ja muut lämpöisen ystävät. Voi tätä autuutta.

Väinönputki on uusi tuttavuus.

Pihallakin alkaa varovainen viherrys. Väinönputket, jotka olen kasvattanut siemenistä, työntävät maan pinnalle lehtiään. Talvivalkosipuli pönöttää jo penkissään. Sitten odotan vesi kielellä parsoja, joita olen kasvattanut jo pari vuotta. Joko nyt pääsen niitä syömään?