Vanhojen perennojen lumo

Varjoliljat aukesivat juhannuksena. Ne ovat vanhaa kantaa jostain Kangasalan takaa. Tarkkaa ikää en tiedä, kun en laittanut muistiin  edes sitä milloin nämä kaivoin ensimmäisen kerran oman pihani multaan. Minulla ne ovat olleet näkyvimmässä kukkapenkissä ehkä hiukan yli 10 vuotta. Vanha sukulainen, jolta ne sain, on hakenut ne kesäasuntonsa kukkapenkkiin viime vuosituhannen puolella autiotalon pihapiiristä. Koska talo oli ollut autiona parikymmentä vuotta, voisi laskeskella kasvikannan iäksi ainakin 40-45 vuotta.

Ikävä kyllä en voi enää tarkistaa asioita. Niin se käy. Silloin, kun olisi mahdollisuus ei ehdi, muista tai viitsi kysyä. Kaikista  vanhoista kasveista voisi kysyä niin paljon tietoja kuin mahdollista ja kirjoittaa tiedot johonkin muistikirjaansa.

Maatiaisperennat, maalaisperennat, vanhat perennat ovat kasvikantoja, jotka ovat säilyneet vuosikymmeniä vanhoissa pihapiireissä. Niiden arvo on siinä, että ne ovat ilmastoomme sopeutuneita kantoja ja osa kulttuurihistoriaa. Ne ovat kasveja, jotka ovat kukkineet isovanhempien pihoilla ja olleet osa kesäistä sileunmaisemaamme.

Vanhoja kasvikantoja vaalivat ja keräävät muun muassa Maatiainen ry (www.maatiainen.fi) ja Pirkanmaan perinnepiha -hanke (www.perinnepiha.fi). Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT kokoaa myös vanhoja maatiaiskasvikantoja (www.mtt.fi/kasvigeenivarat).

Korkeat, koreat kukkijat kukkivat

Jaloritarinkannus leviää.

Lomaviikon aikana kasvit saivat näköjään runsaasti vettä. Kiitos sadepilville. Kaikki kasvaa ja kukoistaa, varsinkin isot ja komeat. Nyt kukkivat sormustinkukat, jaloritarinkannnus, lehtosinilatva, särkynytsydän, varjoliljat, ruusut ja jaloangervo.

Yllätysritarinkannukseni on levittäytynyt epämääräisessä kasvupaikassaan ison raidan alla metsän rajassa savikummulla. Yllätys se oli viime vuonna, kun annoin minulle tuntemattoman kasvin kasvaa ja kukkia. Hepsanhoi, sehän oli jalo ja iso ritarinkannus. Olen tuonut sen Pohjois-Karjalasta 2009 myöhään syksyllä. Luulin tuovani ukonhattua. Unohdin sen pariksi vuodeksi. Se on siementänyt ja lisääntynyt, kun muistin keväällä vähän lannoitella ja antaa multaa juurille, ettei ihan pelkässä savessa tarvitse tököttää.





Punaiset ja valkoiset varjoliljat ovat aukaiseet kukkansa huolimatta liljakukkojen hyökkäyksistä. Monena aamuna kesäkuussa taistelinkin ensin kirkkaanpunaisten, vilkkaiden otusten kanssa ja sitten lehtiin liimautuneiden limaklönttien eli toukkien kanssa. Taitaa juuri alkaa toinen kierros. Tänään näin taas kaksi punaista liljakukkoa päällekkäin ihanassa liljankukassa. Pitänee metsästää niitä taas aamuisin ja iltaisin. Hanskakäsi heilahtaa ja saippuavesi suihkuaa.

Sormustinkukan kauneus vaatii kyykistelyä.

Varjoliljarykelmä kukassa kaikesta huolimatta.

                                                                                                       

Jos haluaa kauneuselämyksen heti aamulla, voi katsoa sormustinkukan kukan sisään. Ensin tosin pitää nöyrtyä, laskeutua melkein polvilleen ja kääntää katseensa sieltä ylöspäin kukan salaperäiseen kelloon.

Sormustinkukkia kukkii ainakin kolmessa eri paikassa pihallani. Minä pidän sormustinkukista. Jotkut eivät halua niitä puutarhaansa, koska ne ovat niin vallattomia. Tästä aiheesta kirjoitan ehkä huomenna tai ylihuomenna. Miksi vaikeasti kasvatettava on muka arvokkaampi kuin helposti leviävä?

Valamonruusu lepää.

Sade on innostanut pensasruusuja kasvuun. Valamonruusu päätti heittäytyä pitkälleen, kun huoleton tarhuri oli luullut entisten tukinarujen riittävän. Tavallisesti valamonruusu muodostaa paviljonkiimme yhden seinämän yhdessä mustialanruusun kanssa.

Tämähän vaatii toimenpiteitä. Huolimatta hautovasta helteestä pitänee pukea pitkähihainen pusero ja tukevat hanskat, että voi lähteä kohottelemaan pensasta reippaampaan asentoon.