Myöhäissyksyn värejä luonnossa

Hevoskastanjan lehtiä.

Marraskuu on väriltään ruskeaa, harmaata, melkein mustaa, mutta myös vihreää, valkoista ja jopa punaista. Kun sää on harmaa ja sumuinen,  silmäni hakevat väriä joka puolelta.

Hevoskastanjan hedelmiä nurmikolla.

Kurtturuusun kiulukat.

Hevoskastanjan lehdet vihreällä nurmikolla ovat  punaruskeita. Puusta tipahtaneet kastanjan hedelmät ovat hämmästyttävän värikkäitä.

Ruusunmarjat ovat oikeasti punaisia. Niitä vain on tavattoman vähän tänä syksynä. Lienevätkö linnut syöneet ne vai onko ne vain mädäntyneet ennen aikojaan?

Lintuparvet puhdistivat pihlajat jo marjoista. Tosin tiputtelivat paljon maahankin, josta mustarastaat niitä noukkivat, kunnes lumi peittää maisemat.

Joka syksy mieleni tekee ruveta kutomaan villapuseroa. Siihen tulisi jäkälän harmaata, koivunlehtien keltaista, kuusen vihreää, kulottuneen heinän ruskeaa ja maatuvien lehtien tummanruskeaa. Sitten tulee kaamosmasennus ja alakulo enkä jaksa aloittaa kutomista. Siirrän käsityöinnostuksen seuraavaan syksyyn.

Maa-artisokan mukulat.

Oman puutarhani syksyn viimeinen sato jaksaa ilahduttaa kyllä, vaikka taivas ei tunnu valkenevan enää keskipäivälläkään. Koska maa ei ole jäätynyt, piparjuurta saan vielä kalan mausteeksi.

Isoja vaaleita maa-artisokan mukuloita kaivan niljaisesta savimullasta vielä monen herkullisen keiton aineksiksi.

Minä en ole mikään syksyintoilija enkä harrastuspirteilijä tähän aikaan vuodesta. Turha yrittää piristää tai tsempata. Hyi hitsi. Antakaa jo olla. Hidastun ja haukottelen, kun valon määrä vähenee. Minä taidan mennä talviunille. Ei tarvitse herättää, kyllä minä havahdun, kun tammikuun aurinko paistaa sisään ikkunasta. Silloinhan pitää valita ensi kesän kasvien siemenet.

Hyötykasvit ovat kauniita

Maa-artisokan kukkaa piti taivuttaa alas kuvausta varten. 

Maa-artisokka kasvaa taivaaseen.

Äsken söin maa-artisokkakeittoa ja omenan. Oman puutarhan tuotteita, itse kasvatettuja. Olen onnellinen, kun saan näitä herkkuja syksyisin.

Maa-artisokka alkaa vasta kukkia, mutta uskaltauduin kaivelemaan kasvien juuria ja sain tarpeeksi syötävää sieltä. Varsinaista satoa korjaan vasta kuukauden päästä, mutta artisokkakasvusto on nyt niin laajentunut, että raaskin syödä niitä tänä syksynä enemmän kuin aiemmin. Osa mukuloista jää maahan ja kasvattaa taas ensi vuonna uutta vartta ja satoa.

Piparjuurta kaivoin myös äsken maasta pitkät pätkät. Laitan sitä palasina pakasteeseen talven varalle.

Ruusupapu on kasvanut tavalliseen pituuteensa neljämetriseksi. Se nojailee pihapaviljongin tukirakenteisiin ja roikottaa jättipalkojaan vapaasti, koska muovíkangaskatto lahosi kosteudessa ja poistettiin näkymiä rumentamasta viime viikolla. Olen nähnyt tämän lemmikkiköynnökseni kukkivan aika harvoin tänä suvena. Mutta kai se on kukkinut salaa, koska siinä on nyt palkoja. Kerään ne ja syön keitettynä. Ruusupavun papu on kauniin ruusunpunainen raakana. Keittäminen vie siitä värin.

Ruusunpunaisia papuja.

Ruusupapu kiipeilee tukea pitkin.

Ompot karisevat sateessa.

Hedelmäpuut ovat vielä kauniita: täynnä omenia, luumuja ja päärynöitä. Sateet ja tuuli tiputtavat niitä valitettavasti pitkin nurmikoita joka syksy. Parhaiten tuntuvat pysyvän puussa kaneliomenat. Kriikunapuiden alle levitän pressuja, joiden avulla pelastan osan sadosta.

Omena-marja-aroniasosetta on pakasteessa talveksi. Se on hyvää aamupuurossa. Omenamehuakin on  puserrettu litrakaupalla. Tutut ja vieraat saavat jokasyksyiseen tapaan  mukaansa omenakasseja halutessaan ja vaikkeivät niin haluakaan.

Kasvihuone riutuu jo viimeisillään. Poimin loput vihreät tomaatit sisälle kypsymään. Olen kantanut muutamia chilikasveja sisälle. Toivon niiden kypsyttävän tulisia hedelmiään täyteen kesän aromia. Onpahan hiki edes niitä syödessä, jos ei kasvattaessa tänä kesänä kuuma tullutkaan.

Kypsytän tiivistettyä tulta chilin hedelmiin.

 

Katjalta saatu tunnustus

Kiitos Katja blogista Viherpiiperrystä sun muuta.

Sadonkorjuuko alkaa?

Kaikki alkaa kypsyä. Niin tosin Tupu-tätikin. Myöhäisen kesäntulon jälkeisen sadekauden päätteeksi tulevat hallayöt. Jos ravinnon saanti olisi riippuvainen omista viljelyksistäni, taitaisin nähdä nälkää ensi talvena.

Kasvihuonetomaatit ja chilisatoni jäävät vihreiksi tänä kesänä. Aurinkoa ne olisivat tarvinneet ja lämpöä. Kaupassakin huomaa, kuinka kotimaisen tomaatin kilohinta on pompsahtanut 3 euroon. Hallelujaa. Tähän aikaan vuodesta tomaattisadon pitäisi olla hehkeimmillään ja edullisimmillaan.

Kesäkurpitsa on hyötynyt sateesta, mutta ei niin paljon kuin luulisi. Kyllä sieltä tasaiseen tahtiin on silti saanut kullankeltaisia pötkylötä hakea keittiöön. Olen laittanut kesäkurpitsakeittoa, uunissa gratinoituja kesäkurpitsoita sekä paistinpannulla ja mikrolla kypsennettyjä kurpitsakiekkoja. Ne ovat hyvää syötävää esimerkiksi valkosipulin kanssa. Onneksi valkosipulit tuottivat hyvän sadon ja ovat jämäkästi miltei nyrkinkokoisia - niin kuin aina.

Marjat ovat olleet kiireissään. Ensin ei meinannut tulla valmista ollenkaan ja sitten, hups, ne olivat kypsiä, ja toinen hups, ne olivat ylikypsiä. Vadelmia saa syödä vielä, kun muistaa käydä aamulypsyllä joka päivä.

Pavuilla en saa herkutella tänä syksynä. Papupenkissä oli tänä kesänä hyvin vähän elämää. Vain muutama piippa nousi mullan pinnalle, eikä yksikään kukkinut ja tehnyt satoa. Joku tuttavani kertoi, että pavun siemenet olivat huonoja edellisten rutikuivien kesien vuoksi.

Kylvin keväällä kolme vesimelonin siementä. Kaksi niistä alkoi kasvaa. Toinen taimi näivettyi, eikä se viimeinen toivokaan ehtinyt edes kukkaan. Vielä se luikero on elossa kasvilavassaan, mutta peli on jo menetetty tältä kesältä.

Omenoiden lopullista kypsymistä odotelleessa hankin käsin väännettävän mehustimen. Puussa kypsyvän omenan päätyminen mehuksi lasiin vaatii omat niksinsä laitteen yksinkertaisuudesta huolimatta. Mieskin oli apuna laittamassa masiinaa käyttökuntoon ja pähkäilemässä eri vaiheiden sujuvuutta. Tunti tunaroitiin ennen kuin alkoi lyyti kirjoittaa. Aika näyttää, kuinka näppärä ja käyttökelpoinen omenamylly on. Mehu on kyllä hyvää.

Trendit hukassa

Illakko tuoksuu illalla.

Viimeistään tässä vaiheessa kesää huomaan, että puutarha toteuttaa itse itseään. Mitä ihmettä minä oikein yritän? Kostea keli on saanut kasvit rehottamaan ja leviämään. Ne kasvavat jättipituuteen ja rojahtelevat sateessa pitkin ja poikin.

Rikkakasviksi sanottujen kasvien poistaminen on turhuutta ja ajanhukkaa. Huomenna ne taas röyhyävät kukkapenkissä kuin omistaisivat koko maailman.

Rikkakasveja vastaan taistellaan niiden omilla aseilla: tarpeeksi peittävällä kasvustolla. Siksi helposti leviävät perennat ovat suosikkejani. Mikä onkaan sievempää kuin illakkoviidakko. Joku asiaa tuntematon kutsuu niitä horsmiksi. Mutta oletko koskaan haistellut illakkoja? Ne keräävät alkukesällä perhosia päivällä ja yöllä. Ne kylväytyvät itsestään, kunhan annat niiden olla rauhassa.

Tarha-alpia helpompaa kasvia ei olekaan. Se on iloisen keltainen ja leikkokukkanakin kestävä. Se lähtee kasvamaan pienestä juurenpalasta ja leviää ja leviää. Miksi se ei saisi ryöpytä ja valaista koko pihaa?

Tarha-alpi on leviävää sorttia.

Koska suosin vanhoja perennoja, en tiedä puutarhatrendeistä mitään. Kukkaruukkuihin ostan niin sanottuja kesäkukkia, yhden kesän kasvavia ilostuksia. Yleensä jämähdän samaan lajiin vuodesta toiseen.

Puutarhan kukkapenkeissä kasvaa vuosikymmeniä vanhoja kasveja eli niin sanottuja perinnekasveja. Joskus onnistun tappamaan niitäkin, kun siirrän niitä väärään aikaan.

Ukonhattu kuollahti heinäkuun alussa. Sen sijaan vaikeaksi mainittu pioni voi hyvin vuodesta toiseen ja vuosikymmenestä toiseen. Arvioin pionin iäksi noin 30 vuotta. Se on kukoistanut kahdessa kohtaa pihallani, kun ensin siirsin sen kriikunan varjosta omenapuun varjoon ja  jaoin sen kymmenen vuotta sitten sitten. Yllärinä vain totesin, että pionini on kai kaksi erilaista pionia. Olin aina käsitellyt sitä yhtenä juurimönttinä, kun siirtelin sitä. Lehdet ovat samanlaiset ja kukkien väri on sama hempeä vaaleanpunainen. Mutta toisessa on miltei yksinkertaiset kukat, jotka vaalenevat paistetun kananmunan näköisiksi ja kokoisiksi. Toinen on kuin englantilaisen olohuoneen sohvan röyhelöinen pinkihtävä kukkakuvio. 

Pioni.

Se toinen pioni.

Korkeat, koreat kukkijat kukkivat

Jaloritarinkannus leviää.

Lomaviikon aikana kasvit saivat näköjään runsaasti vettä. Kiitos sadepilville. Kaikki kasvaa ja kukoistaa, varsinkin isot ja komeat. Nyt kukkivat sormustinkukat, jaloritarinkannnus, lehtosinilatva, särkynytsydän, varjoliljat, ruusut ja jaloangervo.

Yllätysritarinkannukseni on levittäytynyt epämääräisessä kasvupaikassaan ison raidan alla metsän rajassa savikummulla. Yllätys se oli viime vuonna, kun annoin minulle tuntemattoman kasvin kasvaa ja kukkia. Hepsanhoi, sehän oli jalo ja iso ritarinkannus. Olen tuonut sen Pohjois-Karjalasta 2009 myöhään syksyllä. Luulin tuovani ukonhattua. Unohdin sen pariksi vuodeksi. Se on siementänyt ja lisääntynyt, kun muistin keväällä vähän lannoitella ja antaa multaa juurille, ettei ihan pelkässä savessa tarvitse tököttää.





Punaiset ja valkoiset varjoliljat ovat aukaiseet kukkansa huolimatta liljakukkojen hyökkäyksistä. Monena aamuna kesäkuussa taistelinkin ensin kirkkaanpunaisten, vilkkaiden otusten kanssa ja sitten lehtiin liimautuneiden limaklönttien eli toukkien kanssa. Taitaa juuri alkaa toinen kierros. Tänään näin taas kaksi punaista liljakukkoa päällekkäin ihanassa liljankukassa. Pitänee metsästää niitä taas aamuisin ja iltaisin. Hanskakäsi heilahtaa ja saippuavesi suihkuaa.

Sormustinkukan kauneus vaatii kyykistelyä.

Varjoliljarykelmä kukassa kaikesta huolimatta.

                                                                                                       

Jos haluaa kauneuselämyksen heti aamulla, voi katsoa sormustinkukan kukan sisään. Ensin tosin pitää nöyrtyä, laskeutua melkein polvilleen ja kääntää katseensa sieltä ylöspäin kukan salaperäiseen kelloon.

Sormustinkukkia kukkii ainakin kolmessa eri paikassa pihallani. Minä pidän sormustinkukista. Jotkut eivät halua niitä puutarhaansa, koska ne ovat niin vallattomia. Tästä aiheesta kirjoitan ehkä huomenna tai ylihuomenna. Miksi vaikeasti kasvatettava on muka arvokkaampi kuin helposti leviävä?

Valamonruusu lepää.

Sade on innostanut pensasruusuja kasvuun. Valamonruusu päätti heittäytyä pitkälleen, kun huoleton tarhuri oli luullut entisten tukinarujen riittävän. Tavallisesti valamonruusu muodostaa paviljonkiimme yhden seinämän yhdessä mustialanruusun kanssa.

Tämähän vaatii toimenpiteitä. Huolimatta hautovasta helteestä pitänee pukea pitkähihainen pusero ja tukevat hanskat, että voi lähteä kohottelemaan pensasta reippaampaan asentoon. 

Suuri on suru, jos ei kukkivalla rodolla häviä

Alppiruusuni, ainoakainen rodoni, lehahti kukkaan. Siinä se silmän ilo helottaa saniaisten ja vuorikaunokkien keskellä. Se on täydellinen.

Alppiruusu saniaisten keskellä syreenin varjossa.

Kesäkuun kukkaryöpyn sinisen, lilan ja vihreän vaihtelua katsellessa unohtuvat murheet ja huolet, ilkeät ihmiset, kiireet ja paha maailma. Ainakin hetkeksi.

Kauniita kukkia ei syödä eikä juoda, niitä katsellaan, tuijotetaan, kyykistytään lähemmäs, tiirataan, haistellaan, silitetään, käännellään parempaan asentoon, kuvataan ja kuvitellaan.

Syreeni tuoksuu.

Syreeneistäni sininen ja valkoinen ovat kukassa. Niitäkin minun pitää katsella joka aamu läheltä, että näen  pienet kukintorykelmät ja haistan niiden auringossa lämpiävän tuoksun. Syreenien tuoksu tuo viimeistään kesän pihaan, jos sitä ei aiemmin ole havainnut. 

Kurjenpolvet päättivät kasvaa tässä.

Puutarhaani ovat levinneet itsestään niittykurjenpolvet. Ne ovat laiskan puutarhurin kumppaneita. Liika nurmen kalttaaminen ja kukkapenkkien sivistäminen hävittävät ne, sillä kurjenpolvet sijoittuvat sinne, minne itse haluavat. Annan niiden kasvaa, kukkia ja levitä. Yritän malttaa  keväällä hetken, että ne ehtivät isosti näkyville, muuten nypin ne rikkaruohoina pois.

Lapsena nimitimme kurjenpolvia juhannuskukiksi.

Valkoisten kukkien kevät

Päärynäpuu 'Aune' innostui tänä keväänä.

Tuntemattoman omenalajikkeen kukkia.

Nyt kukkivat pihassani kaikki valkokukkaiset hedelmäpuut: omenapuut, kirsikka, kriikunat ja päärynä.

Omenapuut ovat ikivanhoja (liki 40-vuotiaita), mutta satoisia ja niiden hedelmät ovat maukkaita. Ne ovat kaikki omalla tavallaan hyvän makuisia: valkea kuulas, kaneliomena ja tuntemattomaksi jäänyt kirkkaan punaisia hedelmiä tekevä omena.

Olen tarkkaillut omenapuideni kukkia ja huomannut, että monet ovat vaaleanpunaisia nupussa, mutta valkenevat auetessaan. Eroja on paitsi valkoisen sävyissä, myös terälehtien muodoissa ja asennossa. Ja ne tuoksuvat. Varsinkin nämä vanhojen omenalajikkeiden kukat. Uusista lajikkeista en tiedä, kun sellaisia ei minulla ole.

Valkean kuulaan nuppuja.

Koristepuista valkoisessaan havisee myös tuomi, joka muutama vuosi sitten lensi siemenenä jostakin ja juurtui  pihaani. Onhan se kaunis puu kukkiessaan. Ja huomattavan nopeakasvuinen.

Kauan ja hartaasti vaalimani hevoskastanja on putkauttanut ensimmäiset kukat esille tänä keväänä. Istutin pihaani anopin alkukasvattamia kastanjoita 12 -15 vuotta sitten. Villieläin söi muut pikku taimet, mutta tätä jäljelle jäänyttä suojelin kuin äiti lastaan ja ympäröin sen katiskaverkoilla ja muilla suoja-aineilla kymmenen vuotta. Nyt pikku-hapsulehti on niin iso, etteivät rusakot yllä latvan silmuja typistämään. Rungon kuoreen ne eivät näköjään koske.

Kirsikkapuu on täynnä kukkia.

Hevoskastanjani ensimmäiset pystyt kukinnot.

Tuomi tuoksuaa.

Nyt odottelen seuraavia valkoisia kukkijoita: lumipalloheisiä, puistosyreeniä, juhannusruusua ja pihajasmiketta.

Mansikkamaata rakentamassa

Kasvihuoneen taakse pykätään lisää kasvilavoja.

Shoppailin viikolla puutarhakaupoissa. Ostossaalis oli niukka: minä ostan vain etukäteen suunnitellun listan mukaan kasveja. Tai ainakin melkein aina.

Ostin kuitenkin muutaman mansikantaimen yllättäen. Minulla ei ole ennestään mansikkamaata.

Tämä savinen tontti vaatii aina hirmu myllerryksen ennen kuin taipuu kasvualustaksi. Päätin, että laitan mansikat kasvamaan lautakehikkoon. Siinä ne saa kohotettua ylös kalseasta savimaasta.

Kaupan puukehikoissa on tämä hintaongelma. Toiset ovat juuri ja juuri pystyssä pysyviä, hataria  rakennelmia. Toiset ovat liian puunattuja ja käsiteltyjä ja siksi aivan liian kalliita.

Meillä lojuu erinäisten rakennusprojektien jäljiltä vanhoja lautoja. Pressun alla ne lienevät vuosien aikana hiukan kärsineet, mutta osa on käyttökelpoista kyllästämätöntä ja käsittelemätöntä raakalautaa.

Tästä läjästä lautoja ja ripoja (= rima) omin pikkukätösin sahasin, veistin ja ruuvasin (huom. akkuporakoneella) kasvulaatikon. Muu Suomi katseli jääkiekkoa.

Mansikkamaan paikaksi valikoitui kasvihuoneen taustan papulavan viereinen vatukko. Jostain syystä tuossa kohtaa kasvavat vatut ovat kitukasvuisia ja kuivia. Siis ne vadelmamarjat. Varret rehottavat yhtä virkeinä kuin muuallakin.

Estääkseni elinvoimaa uhkuvien vadelmanvarsien sekä vuohenputkien tunkeutumisen niille kiellettyyn tilaan kaivoin ja kuokin maata puhtaaksi varsista ja juurista sekä peitin maan leveälti maisemointikankaalla. Sen päälle junttasin puukehikon. Kärräsin siihen ensin vanhaa kukkaruukkujen multaa, lisäsin sekaan puutarhajätekompostia ja biokompostorimultaa sitten vielä pari säkkiä kaupan multaa ja ripaus kanankakkarakeita. Yllättävän paljon maata mahtuu tuohon alaan.

Hentoiset Honeoye-mansikat pääsivät kotiinsa ilta-auringon paisteessa ja saunan lämmetessä. Jätin reunaan kasvuvaraa. Reunan ansiosta tämän päälle voi tempaista suojaharson, jos halla uhkaa kukinta-aikaan ja jos lintuset vaanivat kypisiä marjoja.

Nyt pitäisi keksiä, mitä laitan tuon maisemointikankaan päälle. Haketta minulla on ja lisää tulee, kunhan silppuri laitetaan laulamaan. Mutta eivätkös etanat viihdy kosteassa hakkeessa?
Sepeliä en aio tähän laittaa, sillä haluan kävellä paljain jaloin pihallani. Siispä mitä? Laattoja? Kiviä? Lautoja? Ruokomatto? Räsymatto?

Kasvit siirtyilevät

Nämä lienevät sormustinkukkia. Ovat taas omin luvin kasvaneet omituisiin paikkoihin.

Lapiohommat ovat sitten alkaneet. Kasvit alkoivat siirtyillä paikasta toiseen viime viikolla. Ison kukkapenkin ulkopuolelle oli putkahdellut monta karvalehtistä kasvia. Siirtelin niitä sopivampiin paikkoihin. Oletan niiden olevan sormustinkukkia, joten ne kasvavat korkeiksi eivätkä sovi oikein rehottamaan kukkapenkin etureunassa.

Sain äitienpäivälahjaksi kuopan. Siirsin siihen yhden tosi vanhan karviaispensaan. Se on ainoa punamarjainen karviainen meillä. Minä pidän sen mausta, vaikka marjat ovat pienemmät kuin vihreämarjaisissa pensaissa.

Etualan joriini tekee jo nuppua.

Sisällä kasvavilla taimilla on johonkin vimmattu kiire. Ne venyvät kohti kattoa ja vaativat lisää elintilaa, vettä ja lannoitteita. Ne haluavat viidakoitumaan ulos kasvihuoneeseen. Mutta en vielä laske niitä kylmään maailmaan. Minähän en pihinä ihmisenä lämmitä hataraa kasvihuonetta keinotekoisesti. Sitten, kun aurinkoenergia pitää lasikamarin päivät ja yöt lämpöisenä, pääsevät trooppiset kasvini pihalle toteuttamaan elämäntehtäväänsä.

Myös joriinit eli daaliat ovat päässeet vauhtiin sisäastioissa. Yksi huimapää tuuppaa jo nuppua latvaansa. Ehei, ei ihan vielä pääse sekään ulos. Daalia on yhtä arka kylmälle kuin peruna.

Kielon lehdet ovat tötteröllä vielä.

Vanhan kansan sanontojen mukaan viimeiset hallat tulevat kesäkuun 10. päivän tienoilla. Minä tosin taidan viedä nuo kaikki viherystäväni ulos ensi viikolla, että kuistille mahtuu kääntymään. Peittelen sitten hallayön uhatessa arkoja kasveja hallaharsoilla, matoilla ja sanomalehdillä.

Sade ärsytti viikonloppuna ulkoilevaa ihmislasta, mutta hemmotteli maata ja sai sen yhdessä hujauksessa vihertämään. Kielokko tököttää nyt pystyssä valkovuokkojen ja viimeisten sinivuokkojen seassa.

Sieltä se tulee sittenkin

Raparperit tunkevat esiin kaikesta huolimatta.

Tautivuoteella vietettynä viikkona kevät on humahtanut pihalle. Kuumeisena en ole voinut yhtyä omakotiasujien hillittömään kevätpusaamiseen. Rauhassa ovat saaneet olla haravat ja puutarhasakset. Kevät on näköjään tullut rapsuttamatta ja riehumatta ihan yhtä nopsaan ja valmiina kuin ennenkin.

Valkosipulit laitan jo syksyllä maahan.

Talvivalkosipulit yllättävät keväisin pontevuudellaan ja aikaisella kasvullaan. Nyt varret ovat jo huikean pitkiä. Ehkä pitää vähän huiskia tuhkaa peltotilkkuun ja pikkuisen raapia kuorettunutta multapintaa rikki, niin sadekosteus pääsee elähdyttämään kasvua.

Luvassa herkullisia valkosipulihetkiä jo heinäkuussa. Loput sipulit kuivaan ja syön talven aikana. Yli kymmenen vuotta olen syönyt näitä lähisipuleita kaikki talvet. Välillä ovat pieniä ja välillä isoja. Mutta aina ovat hyviä.

Kesällä otan talteen siemeniä, syksyllä yksivuotisia sipuleita ja muutamia kynsiäkin. Laitan ne muokattuun ja lannoitettuun maahan lokakuussa tai marraskuussa ennen pakkasia. Ja keväällä, hups, niiden varren alut ovat vihreinä maan pinnalla, kun lumi sulaa.

Valokuvaan mielelläni kaikki kasvini puutarhassa. Koira on huomionkipeänä aina siinä kohdassa, mitä yritän kaivella tai kuvata. Niin nytkin, ainakin häntä on kukkakuvissa liehahtamassa.

Linssilude tunkee kuvaan ylävasemmalta.

Sipulikukat ovat aukeamassa. Rusakot kävivät kai syömässä krookukset heti ensi ihastuksen jälkeen.
Mutta narsisseja ja tulpaaneja ne eivät taida hamuta.

Myyriä ei ole näkynyt eikä niiden tuhoja puutarhassa.
Ei koira turhaan ole muka puutarha-apuna.
On sillä oikeakin työ: se metsästää myyriä.

Hurmio

Krookukset avasivat ihanuutensa.

Yksi aurinkoinen päivä saa harrastajapuutarhurin hurmioon. Perjantain sateet kutistivat lumikasoja ihanasti.
Kevätkukkijat ponkaisivat näkyville kuin ne olisivat odottaneet juuri tätä hetkeä, jolloin painava kinos haihtuu niiden päältä. Ja ovathan ne odottaneetkin. Sipulikukat ovat tunkeneet silmunsa lähelle lumen alapintaa routaisen maan läpi viime kesänä säilötyllä voimalla.

Vuokot ovat aukoneet pälvissä nuppunsa sen mukaan onko lunta vai sulaa.

Sinivuokkoja kompostorin viereltä.

Minun pihani reunalla on ollut aina pieni metsäinen lämpäre, jossa kasvavat puiden seassa saniaiset, vuokot ja kielot. Nykyisin sini- ja valkovuokkoja sekä kieloja kasvaa pensaiden juurilla pitkin pihaa.

Mietin, kuinka "metsäpalstani" menestyy tänä kesänä. Poistimme viime kesänä monta koivua tontin reunalta. Puuthan vievät voimia pihasta ja istutuksilta, varjostavat pienempiä kasveja ja tiputtelevat lehtensä syksyllä nurmelle ihan kiusaksemme. Mutta puut pitävät myös yllä sitä mikroilmastoa, jonka ansiosta juuri tuo metsäinen palanen on pysynyt sellaisena kuin se on.

Kun poistaa puita ja varjoa, pitää tajuta, että niiden tilalle kasvaa heti jotain muuta. Esimerkiksi vuohenputkea ja voikukkia. Minä yritän saada jostain pähkinäpensaan ja ehkä muita lehtopuita omaan metsääni, niin että metriset saniaiset viihtyisivät edelleen tontin reunalla.

Kimalainen rypee krookuksessa.

Hevoskastanjan silmu kiiltää mehukkaana.

Rohkeutta kevääseen

Narsissit punnertavat kohti aurinkoa.

Lumimyrsky myöhästytti kevään tuloa. Ulkona on vasta kainoja krookuksen, narsissin ja idän sinililjan lehtien alkuja näkyvissä. Rohkeutta pienet kukkani, lumi sulaa ihan kohta.
 

Rodon nuput ovat olleet valmiit syksystä lähtien.

Rodo näyttää talvehtineen hyvin. Osa siitä on vielä lumen alla turvassa polttavilta auringonsäteiltä. Minä en ole puskaa vielä peittänyt. Viime keväänä asettelin kuusenoksia jotenkuten tämän ainoan alppiruusuni niskaan muka suojaamaan liialta auringolta. Pitäisiköhän tehdä silleen nytkin?

Koira ei pidä chilistä

Kaikki tämän kevään kylvökset ovat vielä saunan pesuhuoneessa pimeässä muovipussein peitettynä. Välillä niitä pitää tuulettaa, etteivät hennot alut homehdu. Välillä niitä pitää kastella suihkupullolla etteivät taimen alut kuivetu. Kohta, kun ne ovat selvästi mullan pinnalla, ne kiikutetaan valoisaan paikkaan, että kasvit alkavat kasvaa.

Minulla on ilonani koira. Se osallistuu suurella innolla kaikkiin puutahan töihin. Erityisesti kaivamiseen. Usein saan sen houkuteltua kaivamaan juuri siitä, mistä haluan. Joskus se kaivaa ihan itsenäisesti kuoppia keskelle kulkuväylää tai tai hautaa luunsa kukkapenkkiin, jossa on pehmeä multa ja paljon kasveja peittämässä sen salamyhkäisiä puuhia. Mutta se on vain hauskaa eikä millään tavalla ole vaarantanut puutarhaharrastustani.

Kukkapenkistä perattuja koivunjuuria ja muuta ylimääräistä.

Minun puutarhassani ei ole mitään sellaista, minkä päällä koira ei saisi istua tai maata. Kasvit ovat vain kasveja ja yleensä niitä on niin paljon, ettei muutaman varren katkeamista edes huomaa. Melkein kaikki syötävät kasvit kasvatan kasvihuoneessa, kasvikehikoissa, lavoissa tai muissa koiralta estetyissä paikoissa ettei se käy nostelemassa jalkaansa esimerkiksi salaattipenkissä.

Kasvimaassa kasvatan ruokaa myös koiralleni. Se saa paljon juureksia, salaatteja, kesäkurpitsaa, karviaisia, kriikunoita ja omenoita kesän lopulla. Villivihanneksia eli monia niin sanottuja rikkaruohoja se saa myös silputtuna ruokakuppiinsa lihan tai kalan sekaan. Parhaita ovat vesiheinät, vuohenputken lehdet, nokkonen, savikka ja jopa saraheinät. Joitakin kasveja ei saa laittaa vahingossakaan koiran ruokaan. Erityisesti pitää varoa myrkyllisiä leinikkikasveja, joita on paljon  niittyleinikeistä vuokkoihin.

Intoilemistani kasveista ainoastaan chili ja koira eivät sovi yhteen. Jos yrittää kouluttaa koiraa chilinmakuisin sormin, aiheuttaa varmasti ei-toivottua käytöstä. Koiraparka ei varmasti tee, mitä siltä yritetään vaatia, jos palkkiomakupala maistuu siitä epämiellyttävän polttavalta. 

Viisi pientä siementä

Näistä tulee isona tulisia chilejä.

Mellastin mullan, istutustörppöjen ja siementen kanssa koko viime lauantain. Se  olikin hyvä päivä sellaiseen, kun ulkona satoi lunta ja räntää.

Joka kevät ällistelen siemenpussien sisältöä. Joissakin pusseissa on 5 siementä ja joissakin peräti 15. Ja näistä sitten pitäisi kasvaa isoja hyvinvoipia chilejä, tomaatteja, kurpitsoita ja paprikoita kasvihuoneeni kaunistukseksi.

Kuvassa 1 on mustan chilin siemenet. Saas nähdä montako taimea nousee ja montako chilipalkoa saan palkkioksi syksyllä.



Viime kesänä kokeilin ensimmäisen kerran kasvattaa paprikoita. Kaukoviisaasti istutin ne ruukkuihin. Syksyllä siirsin ruukut puolilämpimälle kuistille jatkamaan paprikan hedelmien kypsyttämistä. Kuvassa 2 paprikat alkavat punastella.

Viime kesän paprikasatoa kuistilla syksyä viettämässä.

Pelakuun raatoja.

Parina vuonna olen onnistunut tuhoamaan monivuotisia sisällä talvettamiani kasveja. Suureksi surukseni viime talvena (2010-2011) märäntyi monta joriinien juurta. Talvetusaitta oli liian kylmä pitkän pakkasjakson aikana. Olin saanut joriinit vanhalta naapuriltani kymmenisen vuotta sitten. Ne olivat todellisia perinnekasveja, koska olivat olleet hänelläkin vuosikymmeniä.

Tänä talvena (2011-2012) kuihdutin verenpisarani ja kaikki vanhat pelakuuni. Ruukkuja kaivellessa paljastui ilkeä totuus, juuripaakku oli kova ja kuiva, varret ja juuret ruskeita ja elottomia ks. kuva 3. Ruusunnuppupelakuista sain ehkä muutaman pikkuruisen oksan talteen. Hoitelen niitä tuossa kuistin pöydällä, jospa ne juurtuisivat ja alkaisivat kasvaa.

Lunta vielä puoli metriä

Tupu-täti päätti höpistä oikein blogissa. Itseäni (ja ehkä muitakin) voin terapoida täällä pitemmillä puutarhateksteillä kuin esimerkiksi Facebookissa.

Tuumasin, että kirjoitan täällä kasveista, pihasta, puutarhasta, maan kääntämisestä, kompostoinnista mutta myös kirjoista ja koirista. Tietysti kaikki muutkin pihan elukat ovat mielenkiintoni kohteena: kompostilierosta talitintteihin. Kaikki yhtä tärkeitä ja ihmeellisiä.

Jos kävisin sattumalta jossain mielenkiintoisessa tai vaikuttavassa paikassa, voisin kertoa siitä muillekin. Yleensä käyn vain tuossa pihalla seisoskelemassa tai kyykistelemässä puutarharukkaset kädessä. Mutta eihän sitä tiedä, mihin sitä vielä tempautuu.

Nyt, kun odotellaan lumien sulamista, voi haaveilla siemen- ja multapussien keralla melkein mistä vain. Kyllä ne ideat terävöityvät ja hömpötykset katoavat kasvukauteen mennessä.

Minä haaveilen nyt, maaliskuun auringossa, parsan kasvatuksesta. Mansikkamaan perustamisesta. Kärhöistä. Vesimelooneista. Muun muassa. Tuolla ne siemenet ovat vielä kaupan hyllyssä. Ei ole kiirettä, kun luntakin on vielä puoli metriä pihalla ja routaa toinen mokoma lumen alla.