Suuri on suru, jos ei kukkivalla rodolla häviä

Alppiruusuni, ainoakainen rodoni, lehahti kukkaan. Siinä se silmän ilo helottaa saniaisten ja vuorikaunokkien keskellä. Se on täydellinen.

Alppiruusu saniaisten keskellä syreenin varjossa.

Kesäkuun kukkaryöpyn sinisen, lilan ja vihreän vaihtelua katsellessa unohtuvat murheet ja huolet, ilkeät ihmiset, kiireet ja paha maailma. Ainakin hetkeksi.

Kauniita kukkia ei syödä eikä juoda, niitä katsellaan, tuijotetaan, kyykistytään lähemmäs, tiirataan, haistellaan, silitetään, käännellään parempaan asentoon, kuvataan ja kuvitellaan.

Syreeni tuoksuu.

Syreeneistäni sininen ja valkoinen ovat kukassa. Niitäkin minun pitää katsella joka aamu läheltä, että näen  pienet kukintorykelmät ja haistan niiden auringossa lämpiävän tuoksun. Syreenien tuoksu tuo viimeistään kesän pihaan, jos sitä ei aiemmin ole havainnut. 

Kurjenpolvet päättivät kasvaa tässä.

Puutarhaani ovat levinneet itsestään niittykurjenpolvet. Ne ovat laiskan puutarhurin kumppaneita. Liika nurmen kalttaaminen ja kukkapenkkien sivistäminen hävittävät ne, sillä kurjenpolvet sijoittuvat sinne, minne itse haluavat. Annan niiden kasvaa, kukkia ja levitä. Yritän malttaa  keväällä hetken, että ne ehtivät isosti näkyville, muuten nypin ne rikkaruohoina pois.

Lapsena nimitimme kurjenpolvia juhannuskukiksi.