torstai 31. toukokuuta 2012

Valkoisten kukkien kevät


Päärynäpuu 'Aune' innostui tänä keväänä.
Tuntemattoman omenalajikkeen kukkia.
Nyt kukkivat pihassani kaikki valkokukkaiset hedelmäpuut: omenapuut, kirsikka, kriikunat ja päärynä.

Omenapuut ovat ikivanhoja (liki 40-vuotiaita), mutta satoisia ja niiden hedelmät ovat maukkaita. Ne ovat kaikki omalla tavallaan hyvän makuisia: valkea kuulas, kaneliomena ja tuntemattomaksi jäänyt kirkkaan punaisia hedelmiä tekevä omena.

Olen tarkkaillut omenapuideni kukkia ja huomannut, että monet ovat vaaleanpunaisia nupussa, mutta valkenevat auetessaan. Eroja on paitsi valkoisen sävyissä, myös terälehtien muodoissa ja asennossa. Ja ne tuoksuvat. Varsinkin nämä vanhojen omenalajikkeiden kukat. Uusista lajikkeista en tiedä, kun sellaisia ei minulla ole.
Valkean kuulaan nuppuja.


Koristepuista valkoisessaan havisee myös tuomi, joka muutama vuosi sitten lensi siemenenä jostakin ja juurtui  pihaani. Onhan se kaunis puu kukkiessaan. Ja huomattavan nopeakasvuinen.

Kauan ja hartaasti vaalimani hevoskastanja on putkauttanut ensimmäiset kukat esille tänä keväänä. Istutin pihaani anopin alkukasvattamia kastanjoita 12 -15 vuotta sitten. Villieläin söi muut pikku taimet, mutta tätä jäljelle jäänyttä suojelin kuin äiti lastaan ja ympäröin sen katiskaverkoilla ja muilla suoja-aineilla kymmenen vuotta. Nyt pikku-hapsulehti on niin iso, etteivät rusakot yllä latvan silmuja typistämään. Rungon kuoreen ne eivät näköjään koske.
Kirsikkapuu on täynnä kukkia.

Hevoskastanjani ensimmäiset pystyt kukinnot.









Tuomi tuoksuaa.











Nyt odottelen seuraavia valkoisia kukkijoita: lumipalloheisiä, puistosyreeniä, juhannusruusua ja pihajasmiketta.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Mansikkamaata rakentamassa

Kasvihuoneen taakse pykätään lisää kasvilavoja.
Shoppailin viikolla puutarhakaupoissa. Ostossaalis oli niukka: minä ostan vain etukäteen suunnitellun listan mukaan kasveja. Tai ainakin melkein aina.

Ostin kuitenkin muutaman mansikantaimen yllättäen. Minulla ei ole ennestään mansikkamaata.

Tämä savinen tontti vaatii aina hirmu myllerryksen ennen kuin taipuu kasvualustaksi. Päätin, että laitan mansikat kasvamaan lautakehikkoon. Siinä ne saa kohotettua ylös kalseasta savimaasta.

Kaupan puukehikoissa on tämä hintaongelma. Toiset ovat juuri ja juuri pystyssä pysyviä, hataria  rakennelmia. Toiset ovat liian puunattuja ja käsiteltyjä ja siksi aivan liian kalliita.

Meillä lojuu erinäisten rakennusprojektien jäljiltä vanhoja lautoja. Pressun alla ne lienevät vuosien aikana hiukan kärsineet, mutta osa on käyttökelpoista kyllästämätöntä ja käsittelemätöntä raakalautaa.

Tästä läjästä lautoja ja ripoja (= rima) omin pikkukätösin sahasin, veistin ja ruuvasin (huom. akkuporakoneella) kasvulaatikon. Muu Suomi katseli jääkiekkoa.

Mansikkamaan paikaksi valikoitui kasvihuoneen taustan papulavan viereinen vatukko. Jostain syystä tuossa kohtaa kasvavat vatut ovat kitukasvuisia ja kuivia. Siis ne vadelmamarjat. Varret rehottavat yhtä virkeinä kuin muuallakin.

Estääkseni elinvoimaa uhkuvien vadelmanvarsien sekä vuohenputkien tunkeutumisen niille kiellettyyn tilaan kaivoin ja kuokin maata puhtaaksi varsista ja juurista sekä peitin maan leveälti maisemointikankaalla. Sen päälle junttasin puukehikon. Kärräsin siihen ensin vanhaa kukkaruukkujen multaa, lisäsin sekaan puutarhajätekompostia ja biokompostorimultaa sitten vielä pari säkkiä kaupan multaa ja ripaus kanankakkarakeita. Yllättävän paljon maata mahtuu tuohon alaan.

Hentoiset Honeoye-mansikat pääsivät kotiinsa ilta-auringon paisteessa ja saunan lämmetessä. Jätin reunaan kasvuvaraa. Reunan ansiosta tämän päälle voi tempaista suojaharson, jos halla uhkaa kukinta-aikaan ja jos lintuset vaanivat kypisiä marjoja.

Nyt pitäisi keksiä, mitä laitan tuon maisemointikankaan päälle. Haketta minulla on ja lisää tulee, kunhan silppuri laitetaan laulamaan. Mutta eivätkös etanat viihdy kosteassa hakkeessa?
Sepeliä en aio tähän laittaa, sillä haluan kävellä paljain jaloin pihallani. Siispä mitä? Laattoja? Kiviä? Lautoja? Ruokomatto? Räsymatto?




maanantai 14. toukokuuta 2012

Kasvit siirtyilevät

Nämä lienevät sormustinkukkia. Ovat taas omin luvin kasvaneet omituisiin paikkoihin.
Lapiohommat ovat sitten alkaneet. Kasvit alkoivat siirtyillä paikasta toiseen viime viikolla. Ison kukkapenkin ulkopuolelle oli putkahdellut monta karvalehtistä kasvia. Siirtelin niitä sopivampiin paikkoihin. Oletan niiden olevan sormustinkukkia, joten ne kasvavat korkeiksi eivätkä sovi oikein rehottamaan kukkapenkin etureunassa.

Sain äitienpäivälahjaksi kuopan. Siirsin siihen yhden tosi vanhan karviaispensaan. Se on ainoa punamarjainen karviainen meillä. Minä pidän sen mausta, vaikka marjat ovat pienemmät kuin vihreämarjaisissa pensaissa.

Etualan joriini tekee jo nuppua.
Sisällä kasvavilla taimilla on johonkin vimmattu kiire. Ne venyvät kohti kattoa ja vaativat lisää elintilaa, vettä ja lannoitteita. Ne haluavat viidakoitumaan ulos kasvihuoneeseen. Mutta en vielä laske niitä kylmään maailmaan. Minähän en pihinä ihmisenä lämmitä hataraa kasvihuonetta keinotekoisesti. Sitten, kun aurinkoenergia pitää lasikamarin päivät ja yöt lämpöisenä, pääsevät trooppiset kasvini pihalle toteuttamaan elämäntehtäväänsä.

Myös joriinit eli daaliat ovat päässeet vauhtiin sisäastioissa. Yksi huimapää tuuppaa jo nuppua latvaansa. Ehei, ei ihan vielä pääse sekään ulos. Daalia on yhtä arka kylmälle kuin peruna.

Kielon lehdet ovat tötteröllä vielä.
Vanhan kansan sanontojen mukaan viimeiset hallat tulevat kesäkuun 10. päivän tienoilla. Minä tosin taidan viedä nuo kaikki viherystäväni ulos ensi viikolla, että kuistille mahtuu kääntymään. Peittelen sitten hallayön uhatessa arkoja kasveja hallaharsoilla, matoilla ja sanomalehdillä.

Sade ärsytti viikonloppuna ulkoilevaa ihmislasta, mutta hemmotteli maata ja sai sen yhdessä hujauksessa vihertämään. Kielokko tököttää nyt pystyssä valkovuokkojen ja viimeisten sinivuokkojen seassa.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Sieltä se tulee sittenkin

Raparperit tunkevat esiin kaikesta huolimatta.
Tautivuoteella vietettynä viikkona kevät on humahtanut pihalle. Kuumeisena en ole voinut yhtyä omakotiasujien hillittömään kevätpusaamiseen. Rauhassa ovat saaneet olla haravat ja puutarhasakset. Kevät on näköjään tullut rapsuttamatta ja riehumatta ihan yhtä nopsaan ja valmiina kuin ennenkin.

Valkosipulit laitan jo syksyllä maahan.
Talvivalkosipulit yllättävät keväisin pontevuudellaan ja aikaisella kasvullaan. Nyt varret ovat jo huikean pitkiä. Ehkä pitää vähän huiskia tuhkaa peltotilkkuun ja pikkuisen raapia kuorettunutta multapintaa rikki, niin sadekosteus pääsee elähdyttämään kasvua.

Luvassa herkullisia valkosipulihetkiä jo heinäkuussa. Loput sipulit kuivaan ja syön talven aikana. Yli kymmenen vuotta olen syönyt näitä lähisipuleita kaikki talvet. Välillä ovat pieniä ja välillä isoja. Mutta aina ovat hyviä.

Kesällä otan talteen siemeniä, syksyllä yksivuotisia sipuleita ja muutamia kynsiäkin. Laitan ne muokattuun ja lannoitettuun maahan lokakuussa tai marraskuussa ennen pakkasia. Ja keväällä, hups, niiden varren alut ovat vihreinä maan pinnalla, kun lumi sulaa.

Valokuvaan mielelläni kaikki kasvini puutarhassa. Koira on huomionkipeänä aina siinä kohdassa, mitä yritän kaivella tai kuvata. Niin nytkin, ainakin häntä on kukkakuvissa liehahtamassa.
Linssilude tunkee kuvaan ylävasemmalta.

Sipulikukat ovat aukeamassa. Rusakot kävivät kai syömässä krookukset heti ensi ihastuksen jälkeen.
Mutta narsisseja ja tulpaaneja ne eivät taida hamuta.

Myyriä ei ole näkynyt eikä niiden tuhoja puutarhassa.
Ei koira turhaan ole muka puutarha-apuna.
On sillä oikeakin työ: se metsästää myyriä.