Itken ja kitken

Karhunköynnöstä voi kitkeä ja repiä koko kesän. Siinäpä sinnikäs vastustaja.

Joskus harmittaa ja itkettää. Silloin menen puutarhaan ja rupean tekemään hyödyllisiä tai hyödyttömiä hommia. Kaikkein parasta ajatusten järjestelytyötä on kitkeminen. 

Pihalla ja puutarhassa on aina jotain, minkä voi repiä, katkaista, nyppästä. Jotain voi kaataa ja silputa. Aina voi iskeä lapion savimaahan - tai kiveen, niin että multa tai kipinät sinkoilevat. Ja villintyneet vuohenputket kaatuvat, nokkonen häviää, voikukka katoaa parin tunnin riehumisen jälkeen.

Parsojen ensimmäisenä kesänä kaiken pitää tapahtua pehmein ottein.

Hyötykasvimaalla joutuu olemaan tarkka, siellä pitää keskittyä oikean kasvin poistamiseen. Siellä on hengitettävä rauhallisesti, liikuttava tasaisesti, sillä hennot taimet, pienet raakileet ovat vasta alkuja, mahdollisuuksia. Kun vahtii ja lannoittaa, odottaa oikeaa aikaa, tapahtumaa tai tapahtumattomuutta, ajatukset pysyvät vain tässä hetkessä ja kasvissa.

Sateen jälkeen niittyhumala ja valkoapila ilahduttivat nurmikolla istujaa.

Pelkkä nurmikkokin saa itkupillin rauhoitettua. Hampaita kiristellen voi jynssätä ja jyrätä ruohonleikkurilla, vinguttaa trimmeriä ja huitoa ruohosaksilla, niin pitkään, että pelkästä uupumuksesta unohtaa surun aiheuttajat. Jonain päivänä, yllättäen, nurmikko kukkii sinisenä ja valkoisena. Silloin istun vain nurmikolle ja annan vihan, katkeruuden ja surun liueta kukkaistuoksuun.