Villiä menoa sydänkeväässä

Kesäkurpitsalla on oma lava. Toisessa kasvaa salviaa, kynteliä ja venäläistä rakuunaa.

Vilkas on toukokuu. Onneksi on ollut melko viileätä välillä, etteivät kaikki kasvit ole räjähtäneet kerralla kasvuun. Hitaampikin pihamyllääjä on pysynyt kevään perässä.

Hurjistuinko ja kasvatinko liikaa kaikkea? Kyllä joo. Ylimääräisiä tomaatin ja vesimelonin (!) taimia on vielä vaikka lampaat söis. No, lampaat eivät syö. Eivät edes vuohenputkea. Itse se täytyy syödä tai repiä kasvatettujen kasvien väleistä.

Villivihannesinnostus leviää todella villinä. Kohta jää vain musta multa villiruokaa mässyttävien  retkueiden jäljiltä. Minäkin syön horsmat, vuohenputket, poimulehdet, nokkosista puhumattakaan. Väinönputkesta kehittelen herkullisia ruokia: hillokkeita, kalan sisään lehtimuhennosta ja liköörin maustajaa. Tosin olen kasvattanut Väinöni ihan itse. Joten se on kesytettyä Väinöä eikä villiä.

Kesytetystä väinönputkesta, raparperista ja saksankirvelistä tulee aromikas hilloke sitruunahyytelön päälle.

Sitten ovat nämä minun elukkani. Koirat tietysti kaikessa apuna. Linnunpöntöissä pesivät kirjosieppo, sinitiainen ja varpunen. Männyssä taitaa olla räksänpesä. Työkaluvajassa asuu punarinta kaikkien vaarallisten teräaseiden keskellä.

Punarinnan poikaset ovat kuoriutuneet sahan ja sirppien varjossa.

Sitten vielä nämä mehipörisijät. Voikukka helottaa ja mehiläiset kantavat pussihousut pulleina siitepölyä kennoihin ja toukille. Ronkin liikaakin kait heidän asumustaan alkuinnostuneena. Tein hoitotöitä tänään: poistin kuhnurikehästä palasen pois ja nipistin kaksi emokennoa sekä lisäsin yhden kerroksen peään. Olen ylpeä itsestäni. Kuningatartani en nähnyt, vaikka tarkistin jokaisen kennokakun. Missä on emoseni?

Tämä on alempi kerros kaksikerroksisesta mehiläispesästä. Humina käy.